Useimmat taiteet opettavat paljon, jos niitä harrastaa. Niistä oppii herkkää tunnelmallista aistirikasta havainnontekoa, joka on objektiivisen ajattelukyvyn, kaikkien taitojen, sosiaalisten taitojen, elämänviisauden ja jopa uskonnosta oppimisen perusta. Positiivisten tunteiden painottaminen auttaa löytämään parhaiten onnistuvia strategioita elämässä, ja samoin auttaa elämänviisauden arvostaminen. Näyttävyyden tavoittelu kohdistaa huomion huippuhetkiin niihin suurimpiin onnistumisiinja niiden onnistuneimpiin puoliin. Ja harmonisen kokonaisuuden tavoittelu avartaa näkökulmaa ja tekee kokonaisuuden toimivuuden keskeiseksi tavoitteeksi, mikä on maailmassa pärjäämisessä olennaista.
Niinpä runot, musiikki, maalaustaide ja tanssin näyttävyys jne. voivat opettaa elämästä paljon hyödyllistä. Mutta tarinankerronta on eri juttu. Siinä keksitään iah vain omasta päästä jotakin ja tuumitaan, oisko tää nyt kiva juttu, mitä jos sen sanois jotenkin näyttävästi...: koko tarinankerronnan opettelu pelkkää puppua, joka ei opeta mitään ytyä maailmasta. Siinä missä muissa taiteissa joutuu sompailemaan elämänmakusia osakokonaisuuksia yhteen elämänviisaasti ja etsimään jotakin syvällisempää ideaa tekemistensä juoneksi, niin tarinankerronta ei kuvaile mitään, ei tuo mitään kriteerioita, joilla teos olisi parempi ja samalla elämänviisaampi, menestystä tuova. Tarinankerronnasta harrastuvalta heikkenee ymmärrys ja tekojen laatu kärsii olennaisesti, mutta esim. havaittua kauniisti kuvailevilla runoilla ei tätä ongelmaa ole lainkaan, vaan ne viisastavat paljon jo ihan vain lukiessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti